Surullinen syksy

Vaikka syksy on tänävuonna ollut lämmin, ja kaunis niinkuin aina, on sydämeni surullinen. Koko kehoni on surullinen ja jotenkin lamaantunut.

Nooran poistuminen elämästämme on jättänyt niin paljon tyhjyyttä arkeemme, että on kovin hankalaa saada kiinni mistään.

Metsä lohduttaa ja parantaa haavoja, tässäkin elämän tilanteessa. Sielläkään kuitenkaan ei ole kaikki niinkuin ennen... ei ole Nooraa syömässä mustikoita, ei ole Nooraa odottamassa kotona.

Pikkuhiljaa suru on muuttanut muotoaan, hiipunut mutta tullut jollakin tavalla fyysisemmäksi. Tunnen välillä aivan rinnassani ja vatsanpohjassa suuren möykyn.

Välillä tunnen niin suurta iloa ja kiitollisuutta kaikista ihanista muistoista mitä perheemme, ystäviemme, sukulaisten ja ventovieraidenkin kanssa koimme Nooran kanssa ❤️

Eipä taida olla muuta keinoa kuin elää tämä vaihe rauhassa, antaa itkun tulla kun se on tullakseen. Onneksi on kaikki muistot, ja onneksi meillä on myös Nooran tuhkat kauniissa uurnassa kotonamme.

Kiitos Noora että olit yhdeksän vuotta ilonamme, sie pieni rakas tyttösemme ❤️

Rakas koiramme Noora

Sain syliini palan taivasta, 

nyt tiedän mitä kaivata.

Oli aika raskaiden päätösten, 

saattaa sut huomaan enkelten. 

Nyt saat juosta seuraten heitä, 

ei kipu enää elämääsi peitä. 

Suru on suuri ja lohduton, 

mut tiedän – sun hyvä olla nyt on.