Nyt tulee tarinaa...
Mie olen kova kulkemaan luonnossa (niinkö oot huomannu jos oot täälä vieraillu), ja nykysten kuljen pääasiasa yksin. Aiemmin, lasten ollessa pienempiä, lähti aina jompikumpi tai molemmat mukkaan, muttei lähe ennää. Mies lähtee vain ja ainoastaan sillon ko sillä on semmonen fiilis, eli harvoin.
No, aina mettässä kuljeskellessa hiipii mieleen että olispa kaveri. Semmonen pikkunen, karvanen, innokas metsäkaveri :) Lapsuuenkodissa niitä oli kaks, tiibetinspanielia. Ei niitä ole ollu olemassa ennää monneen vuoteen, mutta mielessä ne aina on ♥
No, se perinteinen juttuhan mennee niin, että joku perheestä on allerginen koirile :(
Meilä se mennee niin että kaks on, nuorimmainen pojista ja mies. Pojalla vielä astma siinä kaverina, jonka lääkitys vasta lopetettiin ihan kokkeeksi. Kukapa hullu alakaa riskeeraamaan sitte koiran tai muitten perheenjäsenten kustannuksela, että josko ei oliskaan omale koirale allerginen?
Tiiän kyllä että seki on mahollista, mutta me ei siihen uskalleta lähtiä, vielä ainakaan :(
Koirakuume vierailee meilä aina sillon tällön, säännöllisen epäsäännöllisesti. Lääkettä siihen ei ole keksitty, muuta ko aika, ja asiasta puhuminen.
Onneksi mulla on ihana oma "kummipoika" Vili jota saan helliä ♥
Sen kommelluksia ja koiruuksia kuunnellessa koirakuumekki vähän hellittää :)