Joskus elämä vie meitä liian lujaa... joko hyvässä tai pahassa, tai molemmissa. Ei ehdi edes tajuta mitä tapahtui, kun seuraava tapahtuma jyrää kaiken...
Minun viimeviikkoni ei ole ollut kovin seesteinen. Maanantaina sain testien tulokset, joissa selvisi etten sairasta keliakiaa enkä mitään muutakaan joka selittäisi vatsavaivani. No, se oli lohdullinen tieto, paitsi että vatsavaivat jatkuvat edelleen :( Eli tutkimuksetkin jatkuvat, sillä tahdilla mitä julkisella puolella on tarjota.
Keskiviikkona pyöräillessäni töihin, oli liukasta, ja mie tietenki kaajuin :( En ole aikuisiällä kaatunu ko yhen kerran aiemmin, ja kyllä se tuntu kamalalta!!! Polven löin aika kovasti, mutta onneksi tuntuu paranevan kiitettävästi. Ja oli kypärä päässä :)
Lauantaiaamuna, kello 5.40 sain kamalan herätyksen. "Jaana, herää, mopo on viety!!"
No eikä ole, älä höpötä, ajattelin.... Mutta kyllä se oli. Mies oli lähössä töihin, ja oli huomannut jotain takapihalta puuttuvan.
Pojallamme on vasta ollu 15v syntymäpäivät, ja mopokortti on enää käsittelykokeen päässä. Hän on jakanut mainoksia saadakseen itelleen skootterin, jonka sitten ostikin keväällä. Sitä on laitettu, purettu, korjattu, tuunattu siitä asti melkein joka päivä, ja odotettu sitä ajolupaa...kunnes PAM!! Joku helvetin kylmä ja kieroutunut ihminen päätti tämän unelman, meidän vanhempien nukkuessa seinän takana.
Mikään vakuutus, mitkään sanat eivät korjaa mielestäni sitä tuskaa, minkä koin lapseni puolesta sinä päivänä... ja itken vieläkin jos jään oikein asiaa ajattelemaan. Kiitän vain siitä, ettei lapselleni käynyt kuinkaan, ja siitä miten tämä on lähentänyt meidän perhettä valtavasti. On myös olemassa sellaisia läheisiä ihmisiä, joilla on sydän paikallaan, suuresti sykkivänä ja tuntevana tämmöseen tilanteeseen... ♥ Tästä syystä elämä heitti meidät vielä seuraavaanki risteykseen lujaa, ja uusi mopo odottaa tuplalukittuna nuoren miehen päristelyjä ♥
